Antioksidanttien kehityksen historia

Sopeutuakseen evoluutioon merielämästä maaelämään maakasvit alkoivat tuottaa antioksidantteja, kuten C-vitamiinia, polyfenoleja ja tokoferoleja, joita meren elävillä ei ollut. Evoluution aikana 50-200 miljoonaa vuotta sitten koppisiemeniset kasvit kehittivät monia antioksidanttisia luonnollisia pigmenttejä - erityisesti jurakauden aikana - kemiallisina keinoina puolustautua reaktiivisia happilajeja vastaan, jotka ovat fotosynteesin sivutuote. aineluokka. Alun perin termi antioksidantti viittaa erityisesti kemiallisiin aineisiin, jotka voivat estää hapen kulutuksen. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa laaja tutkimus keskittyi antioksidanttien käyttöön tärkeissä teollisissa prosesseissa, kuten metallien korroosiosuojauksessa, kumin vulkanoinnissa ja polttomoottoreiden polttoaineen polymeroinnista johtuvassa likaantumisessa.
Biologisten antioksidanttien varhaiset tutkimukset keskittyivät siihen, miten antioksidantteja käytetään tyydyttymättömien rasvahappojen hapettumisen aiheuttaman härskiintymisen välttämiseksi. Antioksidanttiaktiivisuus voidaan mitata yksinkertaisesti mittaamalla rasvapalan hapettumisnopeus sen jälkeen, kun se on asetettu hapetettuun ilmatiiviiseen astiaan. Kuitenkin, kun A-, C- ja E-vitamiinit, joilla on antioksidanttisia vaikutuksia, löydettiin ja vahvistettiin, ihmiset ovat ymmärtäneet antioksidanttien merkityksen organismeissa biokemiallisissa tehtävissä. Sen jälkeen kun tajuttiin, että antioksidanttiaktiiviset aineet voivat itsessään hapettua helposti, aloitettiin antioksidanttien mahdollisen vaikutusmekanismin selvittäminen. Tutkimalla kuinka E-vitamiini estää lipidien peroksidaatiota, selvitetään, että antioksidantit pelkistysaineina reagoivat aktiivisten happilajien kanssa välttääkseen aktiivisten happiyhdisteiden aiheuttamat soluvauriot ja saavuttaakseen hapettumisenestovaikutuksen.